Vuorovaikutus vaatii tiedostamista, riskinottoa ja vaivannäköä

Opiskelija kirjoitti äidinkielen verkko-opinnon ryhmätyökokemusta käsittelevässä tehtävässä järkyttyneensä siitä, että työpaikan kahvi- ja ruokatauoilla kaikki olivat hiljaa itsekseen ja keskittyivät puhelimiensa selailuun, vaikka itse työtäkin tehdään kyseisessä työpaikassa yleensä yksin kuulosuojaimet korvilla. Saatan itsekin viettää tauon puhelinta selaten satunnaisessa tilanteessa, jossa en tunne ketään, mutta jos työpaikan toimintakulttuuri on tuo, missä kenelläkään on edes mahdollisuus tutustua?

Puhelimen tuijottaminen on turvallista, ja vuorovaikutus on aina riskinottoa. Pelkkä vuorovaikutuksen olemassaolo ei ole mikään pelastus: siinä missä vuorovaikutus voi tarjota iloa ja hyötyä, se voi olla myös täyttä p***aa. Vältämme riskinottoa. Mahdollisuuksien mukaan hakeudumme niihin pöytiin, joissa kohtaamme meille sopivia ihmisiä – yleensä niitä, jotka ovat kanssamme samaa mieltä tai vähintään osaavat esittää eroavat näkemyksensä asiallisesti. Ilman minkäänlaista tutustumista emme oikein tiedä mihin meidän kannattaisi mennä.

Vuorovaikutus vaatii vaivannäköä niin kuin elämän normaalisti kuuluisikin vaatia. Riski epäonnistumisesta pitää vain ottaa, ja sitä paitsi usein opettavaisinta on päätyä keskustelemaan niiden ihmisten kanssa, jotka ajattelevat kanssasi toisin. Harva ihminen tunnustaa omaavansa huonot vuorovaikutustaidot. Kuka uskaltaisikaan, kun jokaisessa opiskelu- ja työpaikan haussa kysellään nimenomaan hyvien vuorovaikutustaitojen perään? Totuus on kuitenkin se, että meistä useimmilla on vuorovaikutustaidoissa jos ei suoranaisia puutteita, niin ainakin heikkoja kohtia. Vaikka työpaikan viestinnän ja yhteishengen ongelmista syytetään mielellään muita, katsetta kannattaa suunnata myös peiliin: itsearviointia, niin kuin opinnoissakin!

Olen esimerkiksi itse huono puhumaan puhelimessa sellaisten ihmisten kanssa, joita en tunne tai jotka tunnen huonosti. Olen myös huono tutustumaan, koska en keksi lörpöteltävää. En puhele lämpimikseni, vaikka se joskus saattaa siltä kuulostaakin – paitsi opiskelijoille saatan niin tehdä. Ajattelen, että jos opettaja ei puhu oikein mitään, hänestä on vaikea saada ”otetta”, vaikka eihän se aina niin ole. Joka tapauksessa: koska puhun lähinnä asiaa, olen tylsää seuraa. Mutta nautin, jos voin kuunnella vaikkapa siinä työpaikan kahvipöydässä toisten paremmat jutut ja ehkä jopa aivan uudet näkökulmat johonkin asiaan.

Onnistuneeseen vuorovaikutukseen kohdistuu vaatimuksia, jotka muuttuvat nykyään yhä nopeammin. Viisitoista vuotta sitten eräs autoalan opettaja (jo aikaa sitten eläköitynyt) kutsui kaikkia naisopettajia Tuulaksi tai Marjaksi tai sanomalla ”Tuula, Marja tai mikä se nyt oli”, eikä tähän ainakaan mitenkään vakavissaan puututtu. Nyt henkilöstölle suunnatusta Tasa-arvo ja yhdenvertaisuus -opinnosta löytyy video, jossa perehdytään siihen, miten tärkeää on käyttää opiskelijasta sitä nimeä, jota hän haluaa itsestään käytettävän, vaikkei se hänen virallinen nimensä olisikaan.

Myös vuorovaikutuksen muodot ovat moninaistuneet. Yhä suurempi osa vuorovaikutuksesta tapahtuu erilaisten laitteiden välityksellä. Verkko-opinnoissakin on vuorovaikutusta ja myös vuorovaikutukseen liittyviä tehtäviä. Verkko-opintojen paras puoli vuorovaikutuksen kannalta on se, että opiskelija saa tehdä tehtävät omaan tahtiinsa. Luokkatilanteissa reagointia saatetaan vaatia niin nopeasti, etteivät kaikki siihen pysty. Alussa mainitsemani työpaikkojen vuorovaikutus nousee verkko-opinnoissa opiskelijoiden vastauksissa esille yhä enemmän myös positiivisesti. Esimerkiksi seuraava opiskelijan kertoma tapa on hyvä muistutus itse kullekin: jos työpaikkaan tulee uusi ihminen, hän antaa jokaisen tutustua uuteen henkilöön itse eikä pyri vaikuttamaan muiden mielipiteisiin kertomalla, millainen tuo henkilö hänen mielestään on.