Kielitietoisuutta tuotava opetukseen ja työpaikoille

Valtakunnallinen Kieliparlamentti järjestettiin 10. kerran Opetus- ja kulttuuriministeriön tiloissa 11.4. Tämänvuotinen teema oli Kielitietoinen ammattikoulutus – Mitä ja miten työelämässä opitaan? Parlamenttiin osallistui noin 70 kutsuvierasta – esimerkiksi tutkijoita, kieltenopettajia, Opetushallituksen ja eri ministeriöiden asiantuntijoita sekä järjestöjen edustajia. Itse edustin tilaisuudessa Riverian lisäksi Äidinkielen opettajain liiton ammatillista työryhmää ja Pohjois-Karjalan äidinkielen opettajat ry:tä.

Kieliparlamentti koostui alustuspuheenvuoroista sekä työpajatyöskentelystä pienryhmissä. Lopuksi pienryhmien puheenjohtajat osallistuivat paneelikeskusteluun. Kieliparlamentin työskentelyn pohjalta laaditaan julkinen kannanotto, jolla halutaan vaikuttaa koulutukselliseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Professori Minna Suni Jyväskylän yliopistosta korosti aloituspuheessaan, että ammatillinen kieli ei tarkoita ainoastaan alan sanaston hallintaa. Ammatteihin kuuluu myös hyvin hienovaraista viestintää, jonka havainnointikin edellyttää paljon tietoa. Esimerkiksi puheen kirjaamista ja kykyä keskustella tekstien pohjalta tarvitaan useissa työtehtävissä. Tutkimuksissa onkin todettu, että suullinen ja kirjallinen kielitaito limittyvät ja integroituvat työelämässä. Samoin on tutkittu, että kielitaidolla ja ammattitaidolla ei ole selvää rajaa, vaan ne kietoutuvat toisiinsa. Kielitaito on siis osa ammattitaitoa, ja ammattitaito on osa kielitaitoa.

Kuva: Penni Pietilä

Tohtorikoulutettava Penni Pietilä Helsingin yliopistosta kritisoi puheenvuorossaan työelämän ylikorostumista ammatillisessa koulutuksessa siinä mielessä, että kun puhutaan jatkuvasti vain työelämän tarpeista, opiskelusta ja opettamisesta on tullut kiellettyä sanastoa. Työelämää pidetään myyttisenä paikkana, jossa kaikki tekeminen on luontevampaa ja ”oikeampaa” kuin oppilaitoksessa. Opettajien tietoon ja asiantuntemukseen ei luoteta. ”On jostain syystä parempi oppia työpaikalla vahingossa kuin tarkoituksella koulussa”, Pietilä totesi. Hän kehotti pohtimaan, mistä oikeastaan puhumme käyttäessämme työelämä-sanaa, ja toivoi, että ammatillisessa koulutuksessa huomioitaisiin 2 §:stä (Laki ammatillisesta koulutuksesta) myös elinikäinen oppiminen, sivistys ja kansalaistaidot – ei ainoastaan työelämän tarpeita.

Useissa työpajan pienryhmissä oli päädytty seuraavaan ehdotukseen: kielitietoista ohjausta ja taitoa ilmaista asioita selkokielisesti tarvitaan niin oppilaitoksissa kuin työpaikoilla. Ensimmäisenä näitä asioita tulisi opastaa ammatillisille opettajille ja työpaikkaohjaajille. Ammatillinen opettaja ei välttämättä itse tiedosta, mihin kaikkeen kielitaitoa ammatissa tarvitaan. Esimerkiksi eräs rakennusalan opettaja oli todennut, ettei kielitaito liity rakennuspiirustuksen lukemiseen, koska rakennuspiirustuksessa ei ole yhtään sanaa, on vain numeroita ja kuvioita. Mutta olipa kyseessä sitten suomea toisena/vieraana kielenä tai äidinkielenään käyttävä opiskelija, hän kyllä tarvitsee kielitaitoa ymmärtääkseen ja selittääkseen rakennuspiirustuksen. Miten opiskelija käy piirustuksen sisällön muuten läpi edes hiljaa mielessään? [Tuossa on ikkuna-aukko, tuossa lattiakaivo, tuo ovi aukeaa sisäänpäin…]

Koettiinkin tärkeäksi, että kielellisiä tilanteita työpaikoilla tehtäisiin näkyviksi. Kielitietoisuus ei ole mikään helppo ja yksinkertainen ilmiö, joten siitä ei kannata järjestää muutaman tunnin koulutusta tai luentoa oppilaitoksen tai työpaikan henkilökunnalle. Parhaita tuloksia saataisiin aikaan, kun kielitietoinen opettaja pystyisi hetkenkin vertaismentoroimaan toista opettajaa tai työpaikkaohjaajaa työtilanteessa siinä, miten hän voi kiinnittää huomiota käyttämäänsä kieleen. Kun opettaja/ohjaaja itse ymmärtää kielen merkityksen työssään, hän osaa selittää asian ymmärrettävästi opiskelijallekin.

Kaisa Jänis

Verkko-opettaja, äidinkieli
Viestinnän vastaava
eRiveria